Loputtoman röhlömin vuosi
/ Blogi
Kuluneesta vuodesta on ollut tärkeää selvitä hengissä, mutta myös jollakin tavalla järjissään. Viime aikojen työelämän ja etäajan käyttäytyminen tuntuu muuttuneen. Olemme joutuneet opettelemaan uuden tavan kommunikoida. Sen sijaisuhreina ovat olleet inhimillinen läheisyys, spontaani keskustelu ja luonteva käytös. Myös työkykyä se nakertaa.
Kainuulainen voisi nimetä koko vuoden yhdeksi isoksi röhlömiksi – eli onnettomuudeksi. Kun tunneälykkään ja tilannetajuisen kanssakäymisen sijaan on nökötetty lähes vuosi virtuaalitiloissa, itse kullakin alkaa pinna kiristyä.
Eipä siis ihme, että röhlömejä sattuu.
Yhteisöllisyyden kaipuu – Teams ei korvaa aitoja yhteisiä hetkiä
Emme ole aiemmin työssämme olleet tällaisessa tilanteessa. Nyt melkein vuoden totaalisen etätyön jälkeen tuntuu siltä, että meidän pitäisi jollakin tapaa taas tavoittaa toisemme. Meillä jokaisella on perustarve kuulua johonkin ja yhteisöllisyys on kokenut tämän vuoden aikana arvaamattoman arvonnousun.
Reaalimaailmassa kommunikoimme useammalla eri tasolla kuin virtuaalisessa. Kun tapaamme toisiamme työpaikalla, neuvotteluhuoneessa, kahvitauolla tai spontaanisti työtiloissa, arvioimme tiedostamattamme toistemme tunnetiloja useilla eri keinoilla. Työpäivät sisältävät paljon kehonkieltä ja sanatonta viestintää. Äänen vivahteet, kasvojen ilmeet ja keho viestivät valtavan paljon.
Jopa pukeutumisemme on viesti muille.
Etänä emme viesti koko olemuksellamme
Kun työskentelemme etänä ja viestimme pääasiassa Teamsin tai jonkin muun välineen kautta, tästä tunnetilojen tulkinnasta jää paljon pois. Työkaverit ovat jatkuvasti vain ruudun takana ja ääninä luureissa, minkä takia menetämme ne normaalit työpaikalla tapahtuvat aistikokemukset, jotka tuottavat meille iloa ja aivojen virkeyttä. Läheisyys puuttuu.
Ääni toki kuuluu ja aina voi laittaa kameran päälle, mutta silloinkin näemme vain osan kehosta. Palaverin alettua keskitymme yleensä seuraamaan diasarjaa tai muuta esitystä. Esittäjä puhuu dioilleen ja muut näkevät toisensa nimikirjaimina tai korkeintaan pieninä päinä.
Ollaan kaukana siitä, että pystyisimme viestimään koko olemuksellamme. Etäpalavereissa tulee sanottua asioita tavoilla, joita ei koskaan käyttäisi samassa kokoushuoneessa kasvotusten istuessa.
Koronakiukku kuokkii palavereissamme
Ihmiskontaktien ja virikkeiden puute ajaa meitä apatiaan ja innottomuuden tilaan. Lisäksi vuoden alusta on alettu puhua erityisestä virtuaalisesta kiukustumisen asteesta. Siitä huolimatta, että työkaveria on valtava ikävä, etäpalavereissa meistä toisinaan nousee esiin ne ärsyttävimmät piirteet.
Yhtäällä työryhmät kokevat todellista draivia yhteisissä palavereissa. Toisaalla kielenkäyttö ja käyttäytyminen on yhtä fiksua kuin nimettömillä nettikirjoittelijoilla, jotka pystyvät sujuvasti rettelöimään asian kuin asian ympärillä. Mielipuoliseksi tilanteen tekee se, että edellä mainittuja ääripäitä, koronakiukkua ja työn imua saattaa ilmetä jopa samoissa palavereissa.
Kokouksen puheenjohtajan tehtävänä on vaikuttaa siihen, millä tavalla huonoa käytöstä suitsitaan, mutta se vaatii taitoa ja harjaantumista. Live-kokouksissa harvoin edes joudutaan miettimään tapoja välttää rettelöintiä.
Unohdamme välillä, että luurien toisessa päässä on oikea ihminen, jolla on tunteet. Yhä pienempi näkemysero riittää isoon riitaan. Ihmisiä ärsyttää toisten sanomiset sisällöstä riippumatta.
Kokoustunneli näyttää päättymättömältä – ja päättömältä
Päivät ovat aamusta iltapäivään jämäkkää jöötiä, palavereita on puskusaumalla. Kun kokoukset alkavat, vapaamuotoinen rupattelu ja ns. alkukahvittelu jää kokonaan pois. Tehokkuuden nimissä syöksytään usein suoraan asiaan.
Palaverin aikana on tavaton kiire päästä sanomaan omat ajatukset ääneen, koska aikaikkuna puheenvuorolle on tosi pieni ja lähetysajasta pitää taistella. Kokoukset venyvät, koska kaikki tietävät, ettei seuraavaan tapaamiseen tarvitse siirtymisaikaa.
Teams-kokouksia ei myöskään enää aina oteta vakavasti. Sovituista palavereista on tullut virtuaalisia kahvihuoneita, joissa käydään pyörähtämässä. Tullaan ja mennään, käväistään, myöhästytään, puhutaan samalla puheluja ja ehkä häivytään välillä jonnekin puuhastelemaan.
Harva ajattelee, että se olisi kovin huonoa käytöstä, mutta se aiheuttaa hämmennystä muissa osallistujissa ja palaverin koolle kutsujassa. Hengailijat saavat silti armahduksen ainakin minulta. Henkinen työ on muutakin kuin virtuaalikokoustamista.
No mikäs sitten avuksi?
Siitä huolimatta, että asiat saadaan hoidettua, tapaamisista jää joskus puuttumaan sielu. Olemmekin onneksi siirtyneet miettimään erilaisia tapoja lisätä yhteisöllisyyttä virtuaalisessa maailmassa. Yhdessä tekeminen, työkavereiden tuki, tiimityön toimivuus ja oma ammatillinen verkosto muodostavat valtavan ison osan työkyvyn rakennuspalikoista.
Nyt kun käytäväpalavereita ei ole enää ollut, on tullut tilausta vapaamuotoisille tilaisuuksille, kuten virtuaalisille kahvipausseille.
Keskinäistä luottamusta rakennetaan kuuntelemalla. Jos meillä on aikaa aidosti kuulla ja kuunnella, emme kuuntele vain siksi, että voisimme vastata ja aloittaa oman monologimme.
Sparrauspareille ja kahdenkeskisille keskusteluille on tänä päivänä kysyntää. Voisimme myös miettiä päivittäisten kokousten maksimimäärää ja pituutta sekä panostaa niiden sisällön laatuun. Taukoja ja palautumisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa.
Lisäksi olisi tärkeää varata viikkokalenterista aikaa ihan palaverittomillekin päiville.
Vanhasta vuodesta kirjoittaessa tuntuu siltä, että kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu moneen kertaan. Yhdyn kuitenkin samaan kuoroon monen muun kanssa: loppuisipa tämä jo pian!
Mitenkäs teidän firman työkykyjohtamisen asiat?
Jos kaipaat pikasparrausta työkykyjohtamisen tilanteen arviointiin, kurkkaa Elon sivuilta Työkykypakki >
