Syyttömänä tuomitut

”Katso, paljonko saat vastinetta rahoillesi. Vanhimmat sukupolvet ovat saaneet vastinetta eläkemaksuilleen moninkertaisesti nykyisiin ja tuleviin sukupolviin verrattuna.” Tällaisilla otsikoilla on luettu viime keväänä melkeinpä kaikissa isoimmissa medioissa eläkkeiden sukupolvikohtaisesta tuotosta. Jutuissa on esitetty ajatus, että henkilöt, jotka ovat syntyneet 1940- ja 1950-luvuilla, saavat korkeampaa sisäistä tuottoa eläkkeinä maksuilleen kuin myöhemmin syntyneet. Tulos perustuu Eläketurvakeskuksen laskelmaan TEL- ja TYEL-eläkkeiden maksuista ja -eläkkeistä ja on yksinkertaistettuna esitettynä oheisella kuvalla (lähde: Eläketurvakeskus). On olennaista ymmärtää, että laskelma ei siis kuvaa kokonaiseläkejärjestelmän sisäistä tuottoa. 

Kirjoitusten henkenä on ollut paheksunta siitä, että nämä ikäluokat ovat kahmineet itselleen isommat eläkkeet kuin myöhemmin syntyneet ovat saaneet tai tulevat saamaan. Lisäksi on haluttu saada aikaan vaikutelma, että nuoret ovat suuttuneet, kun joutuvat kustantamaan näille sukupolville isommat eläkkeet kuin itse saavat. 

Tarkastellaan kuitenkin tarkemmin näitä 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä. Kutsutaan heitä jatkossa ahneeksi sukupolveksi.

Yksityisen puolen työeläkejärjestelmä käynnistyi vuonna 1962. Tuona vuonna nämä em. syntymävuosiluokat olivat 3-22 -vuotiaita.  Lienee aika turvallista sanoa, että ahneet sukupolvet eivät osallistuneet TEL-järjestelmän luomiseen.

Yleensä päättävässä asemassa ollaan yli 50-vuotiaina. Näin on ainakin ollut aiemmin. Em. ahneet ikäpolvet olivat yli 50-vuotiaita vuosina 1990-2009 ja sen jälkeen. Vuosien 1990 ja 2009 välissä keskimääräinen TEL/TyEL-maksu nousi 16,9 prosentin tasolta tasolle 21,1 prosenttia. Eläkesopimus TYEL-maksun nostamisesta tasolle 24,4 % on tehty vuonna 2014. Voidaan siis sanoa, että kyseinen sukupolvi on vastuullisesti nostanut maksua kestävälle tasolle, kun he ovat päässeet päättävään asemaan. Ahne sukupolvi osallistui työelämään käytännössä vuosien 1963-2024 välillä ja siirtyi vanhuuseläkkeelle täyden palvelun mukaan eli 65-vuotta täytettyään vuonna 2005 ja sen jälkeen.

Ylipäätään tästä aiheesta puhuttaessa on hyvä ymmärtää, että ennen TEL-järjestelmää ja TEL:n alkuvuosikymmenten aikana kansaneläke oli Suomessa nykyistä merkittävämmässä roolissa eläkeoikeuksien toimittajana. Kansaneläke oli tasamääräinen pääsääntöisesti kaikille 65-vuoden täyttämisen jälkeen maassa asuville maksettava etuus. Kansaneläkejärjestelmä otettiin käyttöön 1940-luvulla ja se oli tärkein eläkejärjestelmä vielä TEL:n voimaantulon jälkeisinä vuosikymmeninä. Kansaneläke maksettiin kaikille, myös työeläkkeen saajille, mutta TEL:n mukainen työeläke väheni, kun henkilö sai kansaneläkettä. Kansaneläkettä varten perittiin kaikilta vakuutetuilta kansaneläkevakuutusmaksua (vuoteen 1995 asti) ja työnantajilta kansaneläkemaksua (vuoteen 2009 asti). Kansaneläkejärjestelmä toimii jakojärjestelmäperiaatteella, jossa työssä olevat rahoittavat maksuilla aiemman sukupolven eläkkeet. Osa rahoituksesta lienee tullut myös valtion budjetista.

Kokonaiseläkejärjestelmään tehtiin 1990-luvun puolivälissä merkittävä muutos. Vuodesta 1996 alkaen, jos TEL:n mukainen työeläke oli riittävän kokoinen, ei henkilö enää saanut kansaneläkettä lainkaan. Eläkevähenteisyys siis käännettiin toisin päin. Tämä tarkoitti myös KELA:n maksamien eläkkeiden määrän jopa euromääräistä merkittävää vähenemistä, joka näkyy oheisessa kuvassa (lähde: KELA). 

Mitä kansaneläkejärjestelmän muutos tarkoittaa ahneen sukupolven näkökulmasta? Käytännössä tämä sulkupolvi rahoitti työelämässä ollessaan heitä vanhempien sulkupolvien kansaneläkkeitä. Kun ahne sukupolvi tuli eläkeikään, ei se voinut itse saada kansaneläkejärjestelmästä enää juurikaan vanhuuseläkettä vaikka oli maksanut siitä koko työuransan ajan kansaneläkevakuutusmaksua. Ahne sukupolvi oli riittävän vanha osallistumaan kansaneläkejärjestelmän rahoittamiseen vakuutusmaksuin mutta liian nuori saamaan siitä juuri mitään ulos vanhuuseläkkeiden muodossa. He olivat myös itse tekemässä tätä päätöstä järjestelmän muuttamiseksi.

Sitäkin voi pohtia, voisiko tuohon sisäisen tuoton laskentaan saada kansaneläkejärjestelmän (ja lisäeläkejärjestelmät, joilla oli merkittävä rooli 1960-luvulla eläketurvan järjestämisessä). Jos KELA:n eläkkeiden rahoitukseen käytettiin valtion budjettirahoitusta, ei sitä oikein luotettavasti pysty kohdentamaan eri sukupolville, jolloin lisääminen ei onnistu. Ehkä sisäisen tuoton laskemien yhteydessä tulisi selvemmin tuoda esille se, että se kuvaa vain yhden osajärjestelmän sisäistä tuottoa, ja näiden 1940- ja 1950-luvulla syntyneiden tuottoon vaikuttaa järjestelmän voimaantulo ja muuhun eläkejärjestelmään tulleet muutokset. Laskelmien tulokset ovat myös ristiriidassa sen kanssa, että tulevat sukupolvet saavat parempia reaalisia eläkkeitä kuin aiemmat. Kun maksu on nyt käytännössä saavuttanut pysyvän tason, täytyy sen merkitä parempaa sisäistä tuottoa tuleville sukupolville? Laskelmaan vaikuttaa myös käytetty diskonttotekijä, joka näyttää aika tavalla samanlaiselta kuin itse käyräkin.

Kokeilin vielä tekoälyn kanssa selvittää mistä eri sukupolvia koskevat tuottoerot johtuvat. Copilotin mukaan erot syntyvät viidestä tekijästä. 1) Kun TEL-järjestelmä käynnistyi 1960-luvulla, ensimmäiset sukupolvet saivat eläkeoikeuksia ilman, että he olivat koko työuraansa maksaneet nykyisen tasoisia eläkemaksuja. 2) Väestörakenne muuttui, kun 1960-1980 -luvuilla työssäkäyviä oli paljon, eläkeläisiä vähän ja huoltosuhde oli edullinen. Sittemmin syntyvyys on laskenut, eliniät ovat pidentyneet ja eläkeläisten määrä on kasvanut. Samasta eläke-eurosta on tullut kalliimpi rahoittaa. 3) Eläkemaksut ovat nousseet. Sama henkilö saa toki suuremman eläkeoikeuden korkeammista maksuista, mutta maksujen nousu on ollut suhteellisesti suurempaa kuin eläkkeiden kasvu. 4) Eläkeuudistukset ovat pienentäneet etuuksia 5) Sijoitustuotot eivät kohdistu täysin yksilöllisesti.

Yhteenvetona voisi todeta, että vanhemmat ikäluokat saavat paremman tuoton maksuilleen, mutta nuoremmilla ikäluokilla eläketaso on korkeampi. Vanhemmat sukupolvet hyötyivät enemmän järjestelmän käynnistämisestä ja suotuisasta väestörakenteesta, kun taas nuoremmat sukupolvet hyötyvät enemmän työeläkevarojen sijoitustuotoista ja korkeammasta palkkatasosta.

Ehkä noita 1940- ja 1950-luvulla syntyneitä ei voi sittenkään kutsua ahneeksi sukupolveksi. Klikkiotsikoita mediassa kyllä saa toki aikaan ihan vain epäoikeudenmukaisuuden tunnetta korostamalla. Ehkä korjattavaa onkin sisäisen tuoton laskennassa tai ainakin siinä, miten siitä kirjoitetaan.