Urasuunnitelmien tivaamisen sijaan kysy nuorelta, mitä kuuluu

Nykynuorilla tuntuu olevan aivan erilaiset paineet kuin vielä omana aikanani oli. Ylioppilaskirjoituksiin ladataan valtavasti odotuksia ja yliopistojen hakujärjestelmä on viime vuosina korostanut tätä. Mediassa kerrotaan 11 laudaturin ylioppilaista ja pääkaupunkiseudun huippulukioiden oppilaista, joilla sanotaan olevan ovet auki mihin vain ja verkostot valmiina.

Kukaan ei puhu keskitason paperit kirjoittaneesta nuoresta, joka ylitti itsensä. Tai ammattiin valmistuneesta, joka innostui alastaan. Liian vähän puhutaan myös niistä nuorista, jotka sairastuivat kaiken tuon paineen alla, vaikka laudatur-rivistöt olisivat jo todistuksessa.

Näiden nuorten odotetaan olevan muutaman vuoden sisällä työelämässä valmiina kohtaamaan muuttuva maailma. Jos väsytämme nuoremme jo ennen kuin työelämä edes alkaa, olemme ongelmissa. Meillä ei ole varaa menettää yhtään noista nuorista. Ei edes sitä koulut kesken jättänyttä.

Tarvitsemme työelämään ihmisiä, joilla on hyvä muutoskyvykkyys ja kyky omaksua uusia asioita. Tarvitsemme ihmisiä monenlaisiin rooleihin, emmekä vain huippupaikkoihin huippumenestyjiä. On tärkeää sanoa ääneen, että hyviä koulutusaloja ja erilaisia työuria on monia. Emme tiedä myöskään vielä, mitkä toimialat tulevaisuudessa tuottavat menestystä.

Elämä ei saa tuntua suoritusten ketjulta

Nuoruus on aikaa, jolloin itseä etsitään. Toiset kehittyvät aiemmin ja toiset myöhemmin ja sekin on elämään kuuluvaa. Nykyjärjestelmä suosii selvästi aikaisin kehittyviä ja antaa sen mielikuvan, että kehittymiselle ei saa antaa aikaa. Tämä on liian yksipuolinen viesti. Aikaa täytyy olla ja sen sanoman välittämiseen jokainen meistä voi osallistua.

Aloittaa voi vaikka kesälomalla, kun monet meistä tapaavat sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin normiarjessa. Lähestymme usein elämänuraansa etsiviä nuoria kysymyksellä, ”mihin olet lähdössä opiskelemaan” tai ”onko oma paikka jo löytynyt.”

Mitä jos pysähtyisit hetken miettimään ennen kuin kysyt, millä sävyllä asiasta kannattaa keskustella? Entäpä jos esittäisit ennemmin kysymyksen, ”mitä sinulle kuuluu?”. Jää myös tarkoin kuuntelemaan vastausta.

Tällä ainakin voisimme osaltamme vähentää niitä paineita, joita nuorillemme asetamme. Pienillä asioilla voimme kaikki vaikuttaa siihen, että elämä tuntuisi elämältä eikä vain suoritusten ketjulta ja omalla käytöksellämme pystymme vähentämään paineita ja ahdistusta.

Mieti hetki, muistatko oman ylioppilaskevääsi tai hetken, kun valmistuit ammattiin. Tiesitkö heti tarkkaan, mitä halusit? Tai tiesitkö, mitä tekisit tai mihin oma urasi johtaa? Minä en ainakaan tiennyt.