Kehysriihestä tarvitaan kasvua tukevia ratkaisuja, ei rusinat pullasta -manöövereja

Julkisen talouden tilasta ja tarvittavista toimenpiteistä käytävä keskustelu on kiihtynyt päivä päivältä. Tuoreimpana lisänä tähän keskusteluun on ajatus siitä, voisiko eläkejärjestelmä tarjota apua nykyiseen haasteeseen. Olemme siinä pisteessä, että kaikki kivet pitää ehdottomasti kääntää – mutta samalla on tärkeää, että keskitymme oikeisiin asioihin, emmekä lähde hätäisesti toimenpiteisiin, jotka lämmittävät hetken, mutta syventävät ongelmiamme pitkällä tähtäimellä.

Miksi olemme tässä tilanteessa? Siihen on kaksi perustavanlaatuista syytä: talouskasvun pitkäaikainen jämähtäminen (viimeiset 16 vuotta) sekä syntyvyyden dramaattinen lasku (viimeiset 10 vuotta). Tässä tilanteessa meidän kannattaa keskittyä sellaisiin toimenpiteisiin, joilla vaikutetaan juuri näihin haasteisiin. On tärkeää ymmärtää, että muutosten vaikutus näkyy pitkällä aikavälillä ja siksi tarvitaan rakenteellisia uudistuksia. Nopeita voittoja ei ole tarjolla.

Kun isoja kulueriä tulee pyytämättä ja yllättäen, on luonnollinen ensireaktio lähteä pohtimaan, löytyisikö laskulle joku muu maksaja. Tällainen ajatus kuitenkin pohjautuu siihen, että varoja on, kunhan niiden jakoon pystytään vaikuttamaan. Kuitenkin tällainen “jako-orientoitunut” politiikka harvoin ratkaisee rakenteellisia ongelmia. Laastarimaisista toimenpiteistä löytyy esimerkkejä – onhan esimerkiksi isoimpien eläkkeiden niin sanottu väliaikainen ”solidaarisuusvero” jatkunut jo yli kymmenen vuotta. Viimeistään nyt meidän on hyväksyttävä, että seuraavien toimenpiteiden pitää keskittyä siihen, miten kakkua kasvatetaan – supistuvan kakun jakaminen johtaa lopulta siihen, että halotaan murusia.

Suomen eläkejärjestelmässä on toki samansuuntaisia kestävyyshaasteita kuin koko julkisessa taloudessa. Keskeinen ero kuitenkin on, että nämä haasteet tulevat vastaan huomattavasti pidemmällä viiveellä kuin valtiontalouden välittömät haasteet. Muutoskyvyssä valtiontalous eroaa merkittävästi eläkejärjestelmästä. Siinä missä maan poliitikot ovat harrastaneet laastarointia (kuten ”solidaarisuusvero”), pelotelleet huoltosuhteeseen haitallisilla toimenpiteillä (kuten ”exit-vero”) ja luoneet kalliita ja haitallisia rakenteita (kuten hyvinvointialueet), työmarkkinajärjestöt ovat jatkuvasti uudistaneet eläkejärjestelmää rakenteellisesti. Tästä hyvä esimerkki on eläkeiän sitominen elinajanodotteeseen. On perusteltua todeta, että julkisen talouden eri osista eläkejärjestelmä taitaa olla parhaimmassa kunnossa.

Maan hallitus pyysi viime vuonna työmarkkinaosapuolilta ehdotuksen, miten eläkejärjestelmän kestävyyttä voidaan parantaa pitkällä aikavälillä. Työ on tällä hetkellä kesken, mutta ei ole syytä epäillä, etteivätkö työmarkkinaosapuolet tälläkin kerralla löytäisi yhdessä järjestelmää vahvistavia ratkaisuja.

Keskeinen kysymys neuvotteluissa on sijoitustoimintaa koskevat muutokset, joiden myötä voitaisiin saada jonkin verran parempia tuottoja eläkevaroille pitkällä aikavälillä. Vaikka neuvottelut ovat vielä kesken, on perusteltua olettaa, että sekä maksupuolen että etuuksien eri osa-alueita tarkastellaan huolellisesti, jotta eläkejärjestelmän kestävyys varmistetaan myös pitkällä aikavälillä. Tässä kokonaisuudessa paljon puhutut eläkeindeksit ovat varmasti myös yksi elementti. Minusta käynnissä olevia eläkeneuvotteluja ei kannata vesittää sillä, että poliitikot poimivat muutamat ”rusinat pullasta” jos se vaarantaa eläkeneuvottelujen lopputuloksen.

Suomi on vakavassa tilanteessa ja tämä on laajalti tiedostettava. Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että syvemmistäkin kriiseistä on noustu. Meillä on vielä varaa tehdä tarvittavia rakenteellisia muutoksia, jotka tukevat kasvua sekä Suomen väestörakenteen myönteistä kehitystä. Sen verran tiukassa tilanteessa kuitenkin ollaan, että meillä ei ole enää varaa siirtää näitä vaikeita päätöksiä eteenpäin. Meillä ei ole myöskään varaa repivään ideologiseen keskusteluun, jossa osa puheenvuoroista tuntuu tähtäävän enemmän seuraaviin vaalituloksiin kuin aidosti tilanteen korjaamiseen. Jokainen päätös pitää nyt arvioida tulevaisuuden kasvun näkökulmasta. Jos emme onnistu ratkaisemaan pitkän aikavälin haasteitamme, lähetämme loppulaskun tuleville sukupolville. Pienten lasten isänä, tämä tuntuu kaikista huonoimmalta vaihtoehdolta.